"Parhaimmillaan se on kuitenkin silloin kun akustisten instrumenttien rinnalle tulee avaran sähköistä kosketin- ja kitarasoundia: erityisesti Desert Ravenin ja Gordon Lightfootin The Way I Feelin kosmisessa psykedeliassa." (HS 27.10.2011)Ei kenties taidokkain puheenparsi, mutta psykedelia todella tuntuu olevan tällä hetkellä se sana, jolla Wilsonin tekemisiä halutaan kuvata. Onko se oikein?
On se. Onneksi olkoon voittajille. Tiedä sitten koenko albumia kuunnellessani varsinaisia aistiharhoja (sellaisia ilmaantuu Popedan soidessa, tai ainakin toivoisin ilmaantuvan), mutta erityisen unenomaiselta musiikki kuitenkin tuntuu. Huolettomasti etenevien kappaleiden lomassa todellisuudet onneksi pysyttelevät vielä itsekseen, mieleni ei katoa eetteriin. Vaikka onhan tästä viipyilevästä ja paikoin huopaavasta höyhenissä äänisen soutelusta uni tulla - ja tekstistä päätellen myös ne aistiharhat. The Guardianin kriitikko, Kitty Empire, on kanssani kutakuinkin samaa mieltä (tai minä paremminkin komppaan häntä):
"Albumin kuunteleminen on kuin vyöhyketerapiaa rauhoittavilla höystettynä." (The Guardian 7.8.2011)
Vaan mitäs sitten, tulkoon relaksantit, möyhennetyt varpaat ja unet. Sillä siellä eilisen ajan pitkätukkahippien kansoittamilla ruohokentillä, joilta tämä musiikki ponnahtaa, on autuas ihmisen silmänsä ummistaa ja antaa ajatustensa seisahtua. Ei ole hoppu minnekään. Ainakaan aurinkoisena päivänä ilman pelkoa mielen ja vaatteet mustaavasta sadetta seuraavasta mutavellistä, ja kun raukeat kitara- ja Hammond-maisemoinnitkin vielä pistävät hakemaan sitä parasta kylkiasentoa, illan diskolattian rämistelysävelet jäävät sulassa sovussa odottamaan edelleen vuoroaan. (Posti toi 11 muutakin levyä.) Wilson kysyy osuvasti: Can We Really Party Today? Ehkä.
Paitsi että nyt minä menen oikeasti nukkumaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti